Nopeasti minä sitten sainkin taas järjestyksessä olleen elämäni taas pois raiteiltaan... ja vielä ihan vahingossa...

Maanantaina työpäivän jälkeen kävelin pitkin jokirantaa, kun minua huhuiltiin jokilaivalta. Vanhempi mies skoolasi kahvikupin kanssa ja pyysi tulemaan seuraksi. Istahdin pöytään siiderin kanssa ja vaihdettiin nyt jo ärsyttävät "kiva kun kesä tuli kaupunkiin"-lauseet ja sitten vaan rupateltiin niitä näitä. Toinen oli viettämässä vapaailtaansa ja katselemassa kaupungin menoa. Tarjosi sitten toisen siiderin mulle ja seuraavaan hengenvetoon kertoi, ettei ole sitten viimenäkemän pitänyt yhteyttä, kun iski ikävä! Puhui ja selitti, minä tirautin pienenpienen itkun ja laivan kannella halattiin, hypättiin vanhemman miehen autoon ja ajettiin mun luo...

Eilen sain kyydin aamulla töihin ja iltapäivällä mut vielä haettiin poiskin - autosta löytyi eväät ja uikkarit :) Pulahdus mereen teki nannaa työpäivän jälkeen ja siihen päälle vielä ruokaa - upea tiistai! Siinä sitten auringonpaahteessa köllöteltiin ja puhuttiin asioita halki ja lopulta tultiin siihen tulokseen, että jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Muru tuli sitten luokseni vielä toiseksikin yöksi ja kaikki tuntui niin tutulta ja luontevalta.. niin tutulta, että tänään tuntui melkein oudolta tulla yksin kotiin ja olla yötäkin yksin! Pari tuntia sentään istuttiin Ystävän kanssa rannassa ja minä tilitin tapahtumia hänelle. Ja Ystävä ymmärsi, kannusti ja hyväksyi - oli iloinen puolestamme! Niin olen toki minäkin - nyt vasta tajuan, miten ikävä minulla toista on ollut!!!

Mutta nyt nukkumaan univelkoja pois...

Hetki sitten puhuttiin puhelimessa vanhemman miehen kanssa. Siinä meni reippaasti tunnin verran... lopputulos oli se, että toinen on matkalla tänne ja minä en tiedä mitä tehdä! Sydän hakkaa miljoonaa, kädet tärisee. Rommitoti lasissa läikkyy melkein yli, mutta toivon mukaan se edes rauhoittaa. Ainakin siitä tulee lämmin, sillä puhelun myötä iski jonkinlainen "hermovilu", joka osaltaan aiheuttaa tätä hytinää. Mitä tästä vielä seuraa? Itse kyllä tiedän tuohon vastauksen, mutta onko toinen kanssani samoilla linjoilla? Minä siis haluan muruni takaisin, lopullisesti! Haluan sen turvallisen sylin, johon käpertyä, kädet, jotka öisin varmistavat minun olevan siinä. Haluan herätä aamukahvin tuoksuun ja nauraa kippurassa tyhmille vitseille...

Taidan vain haluta liikaa...

Kaikki sotkemani asiat on nyt sitten puitu ja ruodittu läpi, perusteellisesti. Siihen meni aikaa paljon, mutta nyt on helpompi hengittää. Monta vuodatettua kyyneltä, paljon sanoja... minä itkin ja murukin itki - ei syytellyt, kysyi vain "miksi". Itsekään en osannut kysymykseen vastata... olemme vanhemman miehen kanssa ystäviä jatkossa, ei enää muuta. Toisena naisena olo on ohi... olo tuntuu haikealta ja surkealta, mutta ehkä se kuitenkin on parempi näin. Elämäni yhdessä isossa valheessa on ohitse, ei enää salailua mihinkään suuntaan. Voin olla taas rehellinen jopa vanhemmilleni. Mitä tulee tapahtumaan Miehen kanssa - se on vielä suuri kysymysmerkki. Täytyy ensin selvitä pari päivää ilman ketään, sitten ehkä voin tehdä jonkinlaisen ratkaisun jo Miehenkin suhteen. Sen verran olemme kuitenkin puhuneet, että hän on vapaa ja myöskin halukas palaamaan yhteen, taas kerran... en tiedä sitä, että olenko itse valmis siihen, sitä on yritetty sen verran monta kertaa jo. Tai sitten aloitan elämän ilman miehiä kokonaan...

Reilu viikko on mennyt viimeisestä kirjoituksesta... tapahtunut on vaikka mitä, mutta en ole vielä valmis avautumaan kokonaan... luultavasti olen kuitenkin onnistunut sotkemaan TAAS kaiken! Bileviikolla törmäsin meinaan Mieheen pitkästä aikaa ja jotenkin homma taasen riistäytyi käsistä. Joistain ihmisistä ei vaan näköjään pääse eroon, kun kaikki tapaamisemme päättyy aina samoin.

Nyt ryvetään krapulassa, itsesyytöksissä, morkkiksessa ja vaikka missä... kaipa tämä tästä taas jotenkin selviää. Ja kunhan minä selviän, niin pitäisi ottaa yhteyttä muruun ja päästää helvetti irti...

Muru soitti eilen, kun oltiin iltakävelyllä kaverin kanssa. Oli sitten päättänytkin lähteä mökiltä kotiin ja oli matkalla kaupunkiin päin. Olin itsekin jo matkalla kotiin, joten tavattiin sitten toisemme alaovella. Korkattiin punaviinipullo ja se seurana istuttiin iltaa parvekkeella. Jotenkin juttu kääntyi kovin vakavaksi ja sen seurauksena tehtiin mielestäni isokin lupaus... sovittiin "yksiavioisuudesta" eli päätettiin luopua kondomien käytöstä eli ehkäisy jää kierukan varaan! Yksiavioisuus on huono sana meidän suhteessa, mutta toisaalta se myös kuvastaa murun ja hänen vaimonsa suhdetta aika hyvin. Moneen vuoteen siellä ei ole tapahtunut mitään ja nyt olen jopa omin silmin nähnyt murun "oman kolon" heidän kodissaan...

Ajoitus tälle keskustelulle juontaa juurensa tulevaan matkaan ja siihen, että muru tosissaan pelkää/kuvittelee mun harrastavan kuumia lomaromansseja reissuilla ja kännissä irtoseksiä harrastaessani unohtavani turvaseksin merkityksen. Tämäkin asia puitiin läpi, joten eiköhän se luottamus meikäläistä kohtaan ole ihan kunnossa. Ja jos en kerran tähänkään asti ole reissuun lähtenyt miesten takia, niin miksi ihmeessä tekisin sen nyt, kun muru on taas niin muru kaikkien sotkujen jälkeen...

Osa hänen lapsistaan aloittaa koulunsa huomenna ja pari nuorinta tiistaina, joten kunnon isänä hän huolehtii pari seuraavaa päivää pesueestaan. Keskiviikkona sitten tapaamme jo aamulla ja tarkoitus on viettää kunnon laatuaikaa aina lentokentälle asti :) Käytännössä se tarkoittaa sitä, että meikäläisen täytyy pakata ennen keskiviikkoa kaikki, ettei sitten tarvitse hosua pakkaamisen kanssa, kun toinen on täällä. Ja kun synttäritkin pukkaa päälle, niin tiedossa on varmaankin jotain pientä ekstraa :)

Vanhempi mies piti lupauksensa ja ilmestyi luokseni eilen. Varovasti kysyi josko voisimme lähteä mökille, niin saisimme olla ihan rauhassa. Hiukan pitkin hampain suostuin, joten pakkasin kassin ja sitten lähdettiin. Tunnelma autossa oli melkein käsin kosketeltava, kun kumpikin mietti miten aloittaa keskustelu menneen viikon tapahtumista... matkalla ei sitten lopulta puhuttu juurikaan mitään, odotettiin, että päästään pois kuumasta autosta.

Mökillä sitten vaihdoin uikkareihin, kävin uimassa ja sitten parkkeerasin itseni puun alle toisen viereen. Olin vaan siinä ja odotin, että toinen avaa suunsa. Ja avautuihan se sitten lopulta... muutama tunti siinä sitten loikoiltiin ja puhuttiin asiat selviksi. Periaatteessa siis kaikki on taas hyvin, mutta ei vaan tunnu enää samalta... jonkinlainen luottamuspula leijuu välillämme, lähinnä siis minä en ihan täysin enää luota toiseen. Itsestänikin tuntuu pahalta, mutta en vaan voi sille mitään. Ehkä tunne menee ohi tai sitten ei... luulen, että reissu tulee olemaan jonkinlainen käännekohta tässä suhteessa. Asiat saattaa loksahtaa oikeille kohdille, kun tullaan kotiin tai sitten ne menee lopullisesti sekaisin...

Pääasia nyt kuitenkin on se, että saatiin puhuttua asioita läpi ja sovittua jonkinlaisia pelisääntöjä jatkoa varten. Anteeksi pyydeltiin puolin ja toisin ja tavalliseen tapaani vuodatin litroittain kyyneleitä... joskus olisi paljon parempi olla, kun saisi pidettyä kyyneleet poissa pelistä toisen läsnäollessa, mutta kun se ei vaan meikäläiseltä onnistu!

Pari tuntia sitten tulin kotiin, kun huomenna on aamusella heti kampaaja. Nyt ei tarvitse herätä ihan niin aikaisin, kun nukkuu kotona yön. Tällä hetkellä nukkumaan meno aiheuttaa lähestulkoon harmaita hiuksia, sillä makuuhuoneen lämpötila on taas 28 astetta! Miksei tuo lämpö voisi pysyä tuolla ulkona???

Nyt on sitten puhelin herännyt henkiin, mutta en ole vielä ihan varma siitä, mitä koko jutusta ajattelen...

Vanhempi mies on nyt sitten matkalla Turusta Tukholmaan, lasten kanssa... toinen selkeästi tajusi sen, että olen jonkin verran käärmeissäni, pyyteli anteeksi ja välillä antoi luurin jopa tyttärelleen. Todistettavasti siis ainakin yksi lapsista on mukana... syynä ohareihin ja hiljaisuuteen oli kuulemma se, että "kyllä mun täytyy kans voida tehdä oman pään mukaan, kun säkin kerran lähdet Ystävän kanssa reissuun kysymättä multa mitään..." Miten miehen ajatusmaailma voi olla tuollainen??? Toki myönnän sen, että ihan oman pääni mukaan reissun varasin, mutta miksi en olisi? Minä kuitenkin olen vapaa tulemaan ja menemään, hän meistä on se, joka ensisijaisesti kuitenkin elää lastensa ja määrätyllä tavalla myös vaimonsa ehdoilla. Hän myöskään ei ole järin innostunut matkailusta, saatika että minä olisin ruvennut ehdottelemaan toiselle yhteistä parin viikon lomaa...

Alustavasti sovittiin tapaavamme lauantaina, mutta juuri nyt suhtaudun asiaan melko skeptisesti... se pessimisti minussa on edelleen aika vahvoilla, sillä en todellakaan usko tapaamiseen, ennen kuin se ihan tosissaan tapahtuu. Olen vieläkin käärmeissäni, mutta ehkäpä tämä tästä... nyt vaan odotan lomaa entistäkin enemmän, tarvitsen uusia ympyröitä tämän tylsän arjen keskelle. Se on sitten taas ihan toinen juttu mikä minua kotosalla odottaa, kun tänne taas tulen... sitä en tosin jaksa murehtia nyt, sillä päätin, että murehtiminen lähtee huspoisvek tällä sekunnilla! Nyt keskitytään ihan johonkin muuhun! Ja se joku muu alkaa sillä, että ruvetaan tekemään ruokaa :)

Puhelin on edelleenkin mykkä...

Mahdankohan ikinä löytää ihmissuhdetta, joka olisi jotenkin toimiva? Viimeksi tammikuussa olin vastaavanlaisessa tilanteessa eli siis vahdin puhelinta, joka ei sano mitään... opinko joskus olemaan hakkaamatta päätäni seinään? Miksi sorrun aina tällaisiin suhteisiin, jotka kaatuvat omaan mahdottomuuteensa? Miksei minua jätetä reilusti? Okei, enhän mä tiedä, että onko mut jätetty, mutta tuntuu ihan siltä... en tiedä pitäisikö nyt itkeä vai hajottaa paikkoja...

Menen yöksi naapuriin, en halua olla yksin tuijottamassa mykkää puhelinta... onneksi on olemassa ihania ihmisiä ihan lähellä <3 Ystävällekin soitin, mutta en voinut pitää puhelinta kauaa varattuna - lupasin pitää toisen perillä mahdollisista tapahtumista, jos sellaisia tulee...

Aamulla heräsin murun puheluun... kerroin olevani vielä sängyssä ja se aiheutti levottomuutta toisessa päässä linjaa. Puhelun lopputulos oli se, että tänään toteutuu yksi yhteisistä haaveistamme - pikainen tapaaminen ennen työpäivää... nyt kun vielä malttaisi odottaa ;)

Ollaan alusta asti vanhemman miehen kanssa pystytty puhumaan kaikesta. Itse asiassa olemme puhuneet kaikista mahdollisista asioista jo pari vuotta ennen kuin mitään välillämme edes tapahtui. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tällaisessa suhteessa ja nyt nautin siitä suunnattomasti. Ehkä se vaan menee niin, että "vanhempana" tietää mitä haluaa ja joskus jopa löytää keinon saavuttaa haluamansa. Tässä tapauksessa tunne on molemminpuoleinen eli kaikki on harvinaisen hyvin. Monta yhteistä haavetta on toteuttamatta, mutta luultavasti moni niistä tulee toteutumaan tulevaisuudessa...

Tästä on hyvä aloittaa...

En muista koska olisin viimeksi ollut tällaisissa fiiliksissä... Vanhempi mies lähti tunti sitten ja sen jälkeen olen lojunut sohvalla ja vuodattanut litratolkulla kyyneleitä. Olen vaan niin älyttömän onnellinen, siitä kyyneleet. Vietettiin yhdessä melkein vuorokausi... toisaalta tunnen jonkinasteista syyllisyyttä eläessäni tavallaan "varastettua" elämää, mutta yritän olla ajattelematta sitä liikaa. Tartun niihin pieniin hetkiin, jotka meille kahdelle suodaan ja loppu on sitten jotain muuta. Tällä hetkellä pelissä on tunteita ja ne tunnetusti tekee kaikesta vaikeampaa, mutta tehköön! Juuri nyt en välitä edes siitä, haluan vaan olla onnellinen ja nauttia elämästäni vanhemman miehen kanssa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Minua kutsutaan rakkaaksi ja käytöksellään toinen osoittaa tunteensa selvemmin kuin minä. Tämä tunne ei siis ole yksipuolista...

... tulee vanhempi mies tänne :) Työvuoro päättyy klo 21. Sauna on lämpiämässä, voileivät jääkaapissa odottaa päätymistään uuniin saunan jälkeen. Jääkaapissa on myös pullo valkkaria voileipien seuraksi. Kaikki on hyvin, mutta miksi mua hermostuttaa? Tämä kaikki, saunaa lukuunottamatta, on tapahtunut usein, mutta nyt olen kuin teinityttö odottamassa poikakaveriaan ekaa kertaa käymään valvovien vanhempien silmien edessä... outoa!

No niin, nyt on odotetut treffit ohi... outoa oikeastaan kutsua niitä treffeiksi, kun vanhemman miehen kanssa ollaan niin paljon liikuskeltu yhdessä ennenkin. Jotenkin vaan tuntui jo etukäteen siltä, että kaikki on muuttunut. Tarkoitus oli siis mennä syömään ja jatkaa sitten iltaa jossain yhdessä. Iltapäivällä sain viestin, että pitäisi pukeutua vaikkapa farkkuihin. Selitystä en saanut, joten kiltisti puin päälleni farkut ja kauluspaidan ihmetellen asiaa...

Viideltä mua tultiin hakemaan. Ruokapaikkaakaan mulle ei kerrottu etukäteen, mutta matkamme suuntautui kohti pienehköä, rentoa italialaispaikkaa. Syötiin herkullista pastaa ja juotiin punaviiniä. Ja puhuttiin! Ruokakin meinasi jäähtyä, kun pitkästä aikaa istuimme yhdessä rauhassa ja innostuimme puhumaan. Ruoan jälkeen haistelimme kevään tuoksuja ulkona ja nautimme valoisasta illasta. Muutaman mutkan kautta päädyimme karaoketansseihin (!!!) ja illasta tuli hillittömän hauska. Harvemmin meikäläistä löytää karaokebaarista, mutta eilen se oli ainakin ehdottoman hyvä valinta. Kumpikaan meistä ei laulanut, mutta tanssittiin kyllä sitten sitäkin enemmän. Ja naurettiin! Valomerkin jälkeen kurvattiin vielä grillin kautta ennen kuin hypättiin taksiin. Vanhempi mies on aina huolehtinut siitä, että minä pääsen kunnialla kotiin, joten nytkin suuntasimme luokseni. Alaovella pyysin häntä sisälle...

Myöhään aamulla heräsin kahvin tuoksuun ja sanomalehden kahinaan. Kaivoin aamutakin päälleni ja kömmin keittiöön. Oli käsittämättömän kotoinen näky löytää vanhempi mies keittiön pöydän vierestä tukka sekaisena lukemassa lehteä ja hörppimässä kahvia :)

No niin, nyt on sitten jo tullut puhelu, mutta kyllä sitä sitten jo odotettiinkin. Vanhempi mies oli edelleenkin mökkeilemässä ja sopersi humalassa jos jonkinlaista juttua. Käytti parhaimmillaan/pahimmillaan jopa rakastaa-sanaa... humalatilan aste oli kuitenkin sen verran suuri, että suurimman osan puheista suodatin suosiolla. Toki tuo rakastaminen hiukan jäi mieleen kummittelemaan...

Kun nyt tähän koneelle näköjään täksi päiväksi jämähdin, niin voisin vaikka ihmetellä "ääneen" suhdettani vanhempaan mieheen. Sitähän me Simon LeBonin kanssa tuolla jo aloiteltiinkin...

Olen siis tuntenut vanhemman miehen jo vuosia. Alusta asti olimme täysin samalla aaltopituudella ja meillä synkkasi suorastaan loistavasti. Pari päivää ekan tapaamisen jälkeen yhteinen ystävämme kertoi, että vanhempi mies oli kertonut mielenkiinnostaan minua kohtaan ja kysellyt elämäntilanteestani... tuo hieman häiritsi, sillä tiesin hänen olevan naimisissa. Satunnaiset tapaamiset, puhelut ja meilit jatkuivat kuitenkin, eikä hän tehnyt mitään lähestymisyrityksiä minun suhteeni. Tanssittiin, ajeltiin ja puhuttiin - pystyttiin puhumaan ihan mistä tahansa toisillemme. Erään ihan älyttömän pitkän autoreissun aikana hän kertoi perheestään, lähinnä suhteestaan vaimoonsa. Ovat nukkuneet eri huoneissa jo nelisen vuotta ja tilanne ei kuulemma tule muuttumaan miksikään. Naimisissa he ovat lastensa takia, eivätkä eroa ainakaan ennen nuorimmaisen (nyt 13 vee) täysi-ikäisyyttä, jos silloinkaan. He eivät tappele keskenään, ovat kuin kämppiksiä melkein 20-vuotisen avioliiton jälkeen.

Viime kesänä olimme menossa kahdestaan terassikierrokselle ja siinä yhteydessä minut esiteltiin hänen vaimolleen. He tulivat paikalle yhdessä, sillä vaimo oli matkalla jonnekin muualle... vanhempi mies normaaliin tapaansa halasi minua ja sen jälkeen esitteli vaimonsa. Käteltiin ja sen jälkeen vaimo poistui paikalta... tämä oli myös ensimmäinen kerta, jolloin vanhempi mies vietti yönsä luonani, vaikkei mitään siis tapahtunutkaan. Myöhemmin kesällä tapasimme myös sattumalta hänen vanhimman lapsensa. Samalla taksilla me kaikki 3 poistuimme baarista, kotiovellani sain hyvänyön suukon ilman, että mies sitä yritti edes piilotella pojaltaan...

Sen jälkeen nämä meidän tapaamisemme ovat tihentyneet, näemme varmaan kerran ellei peräti 2 viikossa ja olemme tavalla tai toisella yhteydessä päivittäin. Epäselvää vaan on se, että mitä vanhempi mies minusta loppupeleissä haluaa? Viihdymme yhdessä ilman seksiä, olemme kuitenkin useita öitä viettäneet saman peiton alla... jännitettä välillämme selkeästi on, mutta toistaiseksi en ole ollut valmis mihinkään. Nyt rupeaa ajatukset muuttumaan, mutta siltikin joku jarruttaa minua. Luultavasti jarruna on 15 vuoden ikäero, sillä tiedän sen häiritsevän. Minua tai häntä se ei häiritse, mutta luultavasti ainakin vanhempani saisivat halvauksen ja isä tekisi ainoan tyttärensä perinnöttömäksi samantien. En missään tapauksessa väitä vanhempiani ahdasmielisiksi, sillä he ymmärtävät jopa homoystäväni, mutta luulen, että raja menee kuitenkin tyttären suhteessa noinkin paljon vanhempaan mieheen... en toki ole varma, mutta näin luulisin. Ja tuon asian testaamiseen ei ole mahdollisuutta :(

Vanhempi mies ei ole missään vaiheessa siis peitellyt tunteitaan minua kohtaan eikä hän ole myöskään naimisissaolonsa antanut häiritä. Olemme kuljeskelleet yhdessä vaikka missä, hän ei halua piileskellä sisätiloissa tai jossain kauempana muitten ihmisten silmistä... nyt siis tarvittaisiin vaan jotain tolkkua omista ajatuksista - sen jälkeen voisin tehdä siirron suuntaan tai toiseen!

Tuossa aina välillä viime yönä valvoessani ajatuksiini tuli väkisinkin se, että miten pitkään ja miten pitkälle olen valmis menemään tässä omituisessa tunteitten sekamelskassa. Miksi minä olen se, jonka päälle kaikki kaatuu? Olen nainen eli olenko siis automaattisesti se, jonka pitää kärsiä ja ennenkaikkea näyttää se? Menettihän MHkin minut, eikö se satuta häntä?

Enhän mä voi tunteitani mihinkään hävittää, mutta ainahan ne voi piilottaa... en halua elää elämääni nyyhkien ihmisen perään, joka ei loppupeleissä ollutkaan "arvoiseni". Jos minua kohdellaan näin, niin jatkossa kestän sen ja jatkan elämääni! En halua enkä myöskään suostu olemaan hyväksikäytetty ja sitten nurkkaan heitetty!

Tästä voi siis päätellä, että HM ei ole ottanut yhteyttä... nyt rupeaa olemaan jo myöhäistäkin, sillä nahkaani on tullut taas yksi arpi lisää enkä helpolla enää halua uutta... ainakaan saman henkilön toimesta. Selityksen tälle kaikelle toki haluaisin, sillä mielestäni hänen lastensa tapaamatta jättäminen alta kolmen viikon "suhteen" jälkeen ei ollut tämän sirkuksen veroinen asia... ehkä olen väärässä, mutta elämä jatkuu...
Kerään itsetuntoni rippeet, nostan pään pystyyn ja kohtaan maailman uudelleen! Toivottavasti en nyt ainakaan vielä kohtaa herrasmiestä, siihen en ole valmis... saattaa meinaan olla, että maski repeilee siinä kohtaa... maailma EI VOI olla niin pieni, että me kaksi toisiimme kaupungin yössä törmäisimme, eihän???

Lasagne on syöty, salaatinjämät on jääkaapissa. Punaviinipullo tyhjeni ja sydän keveni ainakin hiukan. Ystävä lähti kotiin, nyt on puhelin kiinni ja minä menen nukkumaan!

Puhelin on mykkä ja luultavasti minäkin pian... takana taas valvottu yö, joten ne yhdistettynä tähän muutenkin karmeaan oloon saa meikäläisen näyttämään oikein kunnon monsterilta... seuraavana hommana onkin kasvonaamio, jalkakylpy ja lopuksi sauna! Josko itsensä hemmottelu sais mut tuntemaan itseni ihmiseksi taas!

Odotan silti puhelimen heräämistä eloon!

Ei mitään... puhelimeen on pari tekstaria tullut päivän aikana ja välittömästi on pulssi noussut noin miljoonaan, mutta turhaan... jääköön taas auki yöksi, JOS vaikka jotain tapahtuisi...

Nyt se on sitten tehty! Otin ensimmäisen askeleen ja äsken HM:n puhelimeen lähti viesti, jossa luki "haluaisin kuulla äänesi..." Välitystiedot kertoi viestin menneen perille eli nyt sitten vaan odotetaan...

Uneton yö puhelin päällä, mutta se pysyi mykkänä... pariin otteeseen olin jo aloittamassa tekstaria, mutta kun en keksinyt mitään sanottavaa! En ymmärrä tätä koko tilannetta, jotenkin se on niin käsittämättömän omituinen, ettei edes minun vilkas mielikuvitukseni riitä tällaisen käsittelemiseen.

Ehkä meitä ei sitten oltu tarkoitettu yhteen...

Ei sitten puhelin soi eikä tule tekstariakaan muuta kuin operaattorilta... koko eilisen illan odotin jonkinlaista yhteydenottoa HM:ltä, mutta turhaan... Ystävän kanssa puhuttiin ja juotiin, juotiin ja puhuttiin, mutta olo ei kovinkaan paljoa helpottanut. Baariinkin päästiin aamuyöstä ja muutaman tanssiin sai paikalle jostain tupsahtanut vanhempi mies minut houkuteltua. Tuntui hyvältä, kun joku piti kiinni, kun fiilis oli aika karmea muuten. Luultavasti se näkyi minusta, sillä minkäänlaista ehdotusta ei vanhempi mies tällä kertaa esittänyt eikä edes hyvänyön suukkoa taksissa "varastanut"...

Kädet tärisee ja olo on käsittämättömän levoton... tuijotan sähköpostia herkeämättä ja toisella silmällä vahdin puhelinta, mutta kovin turhalta tuntuu tuokin.. kauankohan mun pitää odottaa yhteydenottoa ennen kuin hermot menee kokonaan? Ja jollei yhteydenottoa ikinä tulekaan?

Nyt on paha olla!

HM soitti ja kysyi, että lähdenkö hänen ja lasten kanssa shoppailemaan ja syömään... kieltäydyin selittäen saman tarinan siitä, että ei kannata kiirehtiä tämän asian suhteen, esittäydyn siinä vaiheessa, kun tunnen olevani siihen valmis ja kun nyt ensin näkee missä hän ja minä menemme. En tiedä, onko HM:llä ollut rankka viikonloppu lasten kanssa vai mistä kenkä puristi, mutta sain vastaukseksi niin painokelvotonta tekstiä, että melkein luulin puhuvani ihan täysin vieraan ihmisen kanssa! Asian ydin oli kuitenkin se, että olen epäkypsä ja omaan napaani tuijottava ihminen, joka ei kestä ajatusta siitä, että hänellä on ollut elämää ennen minuakin! Luuri paiskattiin korvaan ja minä jäin ihmettelemään...

Puhelusta on nyt aikaa reilu 3 tuntia ja olen saanut itseäni hiukan kerättyä kasaan... pistin viestin Ystävälle ja sovittiin lähtevämme baariin illalla. Pakko päästä tilittämään oikein kunnolla...

Nyt vaan päässä pyörii ajatus, että tässäkö tämä kaikki oli? Minulla kun ei ole kokemusta tällaisista asioista eli en ole ikinä edes joutunut tällasia pohtimaan ennen... Ihmissuhteet on pirun vaikea laji ja jotenkin tuntuu siltä, että toimivaa ihmissuhdetta ei yksinkertaisesti ole enää siinä vaiheessa, kun pelissä on hiukankin tunteita. Tällä hetkellä on melkeinpä ikävä "vakituista yhden yön suhdettani" Miehen kanssa. Se sentään toimi useita vuosia ilman ongelmia ja yhdessä viettämämme aika oli ihanaa. Tällä hetkellä Mies kuitenkin seurustelee tahollaan ja muutenkin tuo suhde oli sen seurusteluyrityksen jälkeen tuhoon tuomittu... Ehkäpä minun pitäisi vaan hankkia uusi vakituinen suhde varattuun mieheen - silloin ainakin elämä olisi huomattavasti helpompaa! Tunteet kun vaikuttaa jopa fyysiseen olotilaan ja tällasta romuna olemista ei vaan yksinkertaisesti järki kestä!

Itkettää...

Toivottavasti otsikko ei pidä paikkaansa ihan konkreettisesti - nyt vaan tuntuu tuolta... Vietin Herrasmiehen seurassa reilun vuorokauden ja nyt ihan tosissaan tuntuu siltä, että (liian) paljon on tapahtunut ihan liian pienessä ajassa. Liian paljosta en voi vielä sanoa oikeastaan mitään, mutta melkeinpä pelottaa omat ajatukset ja tunteet... voiko tässä ajassa toisesta ihmisestä tulla näin tärkeä minulle? Onko se mitenkään mahdollista? Olen korviani myöten ihastunut, koko ajan hymyilyttää ja maailma tuntuu talvesta huolimatta ihanalta paikalta olla ja elää :)

Herrasmieskin tuntuu ajattelevan hyvin pitkälti samalla lailla kanssani, sillä hänestä oli kovin kurjaa lähteä iltapäivällä töihin... menin hänen kanssaan samaa matkaa kaupunkiin, autossa vaihdettiin monta suudelmaa ennen kuin pääsin ovesta ulos... kotona oli sitten jo odottamassa töistä lähetetty sähköposti :) Huokaisin syvään ja yritin keskittyä pyykkäämiseen...

Selvisin sitten hengissä treffien odotuksesta! Ja  treffeistäkin :)

Eilinen ilta oli sanalla sanoen - ihana! Tarkoituksemme oli mennä kahville, mutta tavattuamme suunnitelmat muuttuivat... samalla illan luonnekin muuttui, sillä onhan se hiukan eri asia olla kahvilla kuin istua täällä vai mitä sanotte? Ensimmäinen käyntini Viassa tulee jäämään mieleeni romanttisena ja ehkäpä jonkun ihan uuden elämänvaiheen alkuna... puhe luisti, pienet hiljaiset hetket eivät tuntuneet pahalta ja kaikki oli jotenkin käsittämättömän hienoa. Ihastuminen tuntuu olevan molemminpuolista, mutta kumpikaan meistä ei halua kiirehtiä - ollaan vissiin molemmat saatu siipeemme sen verran usein, että nyt halutaan edetä varovasti ja katsoa mitä tuleman pitää...

Herrasmies (=jatkossa HM...) saattoi minut kotiin, kuljettiin hyytävässä pakkasessa käsikkäin ja oltiin hiljaa... alaovella sain suudelman ja paketin sekä luvan avata paketin ennen joulua... Pehmeästä paketista paljastui "me to you"-nalle tällaisissa vaatteissa. Yönsä nalle vietti yöpöydälläni :)

Nyt odotan, että joulu menisi nopeasti, sillä Tapaninpäivänä näemme taas... *huokaus*

Nyt jännittää! Ja kovasti! Ollaan tänäänkin puhuttu puhelimessa ja meilinkin sain aamulla, mutta silti mua jännittää ihan käsittämättömästi... periaatteessahan me jo tunnetaan toisemme, joten siinä mielessä ei pitäisi kovinkaan paljoa jännittää, mutta kun vaan jännittää!

Miten ihmeessä selviän hengissä huomiseen iltaan asti???

... ja vatsanpohjassa on hassu olo! Korvakin on melkein puutunut, mutta päällimmäinen fiilis on silti suorastaan loistava! Ai miksi? Nooh, tässä on oltu puhelimessa reilut 2 tuntia, kun Herrasmies soitti ja kysäisi, että onko mulla hetki aikaa jutella. Jos siis reilut 2 tuntia on hetki, niin mitäköhän meinaa sitten oikein kunnon puhelu?

Fiilis on siis kuin ihastuneella teinitytöllä enkä edes muista milloin olen viimeksi kokenut tämänkaltaisen tunteen. Koko ajan hymyilyttää ja melkein tekisi mieli laulaa... päivällä treffasin Ystävän, joka virnuili mun säteilevää olemusta - hyvää tarkoittaen toki. Minä puolestani melkein lasken tunteja keskiviikkoisiin treffeihin, nyt ei malttaisi odottaa enää yhtään!