Muistatteko, kun kerroin ystävän äidistä, jolla on syöpä?

Tämä pohjustuksena asiaan, sillä tunti sitten soi puhelin ja äitini soitti. Oli viettänyt päivän sairaalassa outojen vatsa- ja selkäkipujen vuoksi. Ultraääni sitten oli lopulta selvittänyt kipujen aiheuttajan - äidin vatsasta oli löydetty kasvain...

Mitään sen enempää asiasta ei vielä tiedetä, lisätutkimuksia määrättiin tietysti, mutta vie aikansa, ennen kuin tutkimuksiin pääsee... olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen positiivisesti ajattelevana ihmisenä (paitsi tänään!), mutta nyt en voi ajatella muuta kuin pahinta... Syöpä kummittelee mielessäni aiheuttaen kammottavia visioita... miten minä voin kiukutella ruohonleikkuusta tai solmuista lankakerässä?

Äiti on vielä nuori, alta kuudenkymmenen. Onneksi hänellä on onnellinen avioliitto ja rakastava mies - ovat olleet naimisissa 39 vuotta ja käyneet läpi yhdessä yhtä ja toista.

Viimeksi äidin ollessa vakavasti sairas, olin itse kymmenen. Silloin en ihan kokonaan ymmärtänyt asian vakavuutta, mutta kärsin tilanteesta sen verran, että minulle puhkesi psoriasis. Minulla ei ollut ketään, jolle purkaa ajatuksiani, enkä edes olisi osannut pelkojani puhua ääneen, kun ne oli päässänikin sekavia... nyt tilanne on toisin, ymmärrän tilanteen, vaikka syöpä ei olekaan varma asia vielä. Puhelimessa äidin kanssa olin reipas ja ymmärtäväinen tytär, mutta kun puhelu loppui, romahdin. Kyyneleet valuu vieläkin poskilla, ne vaan ei lopu teen mitä tahansa...

Ystävälle laitoin tekstiviestin tilanteesta ja hänen vastauksensa aiheutti lisää kyyneleitä. Ystävä on poissa kaupungista, tulee vasta perjantaina kotiin. Muille en halua asiasta kertoa, en vielä tässä vaiheessa. Kuulevat sitten joskus myöhemmin, kun jotain kerrottavaa on.

Vanilja-votkapullo on pakkasessa, sen korkki narahtaa kohta...