Muistatteko, kun kerroin ystävän äidistä, jolla on syöpä?
Tämä pohjustuksena asiaan, sillä tunti sitten soi puhelin ja äitini
soitti. Oli viettänyt päivän sairaalassa outojen vatsa- ja selkäkipujen
vuoksi. Ultraääni sitten oli lopulta selvittänyt kipujen aiheuttajan -
äidin vatsasta oli löydetty kasvain...
Mitään sen enempää asiasta ei vielä tiedetä, lisätutkimuksia määrättiin
tietysti, mutta vie aikansa, ennen kuin tutkimuksiin pääsee... olen
aina pitänyt itseäni kohtuullisen positiivisesti ajattelevana ihmisenä
(paitsi tänään!), mutta nyt en voi ajatella muuta kuin pahinta... Syöpä
kummittelee mielessäni aiheuttaen kammottavia visioita... miten minä
voin kiukutella ruohonleikkuusta tai solmuista lankakerässä?
Äiti on vielä nuori, alta kuudenkymmenen. Onneksi hänellä on onnellinen
avioliitto ja rakastava mies - ovat olleet naimisissa 39 vuotta ja
käyneet läpi yhdessä yhtä ja toista.
Viimeksi äidin ollessa vakavasti sairas, olin itse kymmenen. Silloin en
ihan kokonaan ymmärtänyt asian vakavuutta, mutta kärsin tilanteesta sen
verran, että minulle puhkesi psoriasis. Minulla ei ollut ketään, jolle
purkaa ajatuksiani, enkä edes olisi osannut pelkojani puhua ääneen, kun
ne oli päässänikin sekavia... nyt tilanne on toisin, ymmärrän
tilanteen, vaikka syöpä ei olekaan varma asia vielä. Puhelimessa äidin
kanssa olin reipas ja ymmärtäväinen tytär, mutta kun puhelu loppui,
romahdin. Kyyneleet valuu vieläkin poskilla, ne vaan ei lopu teen mitä
tahansa...
Ystävälle laitoin tekstiviestin tilanteesta ja hänen vastauksensa
aiheutti lisää kyyneleitä. Ystävä on poissa kaupungista, tulee vasta
perjantaina kotiin. Muille en halua asiasta kertoa, en vielä tässä
vaiheessa. Kuulevat sitten joskus myöhemmin, kun jotain kerrottavaa on.
Vanilja-votkapullo on pakkasessa, sen korkki narahtaa kohta...
tiistai, 26. heinäkuu 2005
Kommentit