Ystävän äidillä on syöpä. Terminaalivaiheessa.
Tiesin, että hänet leikattiin talvella, mutta aina, kun jotain hänen
tilastaan kysyin, oli kaikki kuulemma hyvin. Aina Ystävä kertoi, kun
äiti oli joko päässyt sairaalasta kotiin tai mahdollisesti joutunut
sinne. Ei mulle tullut mieleenkään, etteikö asia olisi niin, kunnes...
... eilen Ystävä soitti ja pyysi ulos. Sovittiin kuitenkin, että hän
tulee luokseni ja katsotaan sitten minne nenä näyttää. Siinä sitten
kuulumiset vaihdettiin ja Ystävä valitti väsynyttä oloa, kun mikään ei
kiinnosta. Työasiat painaa, suhde katkesi aiemmin keväällä, kaikki vaan
tökkii. Mietti jo hakeutumista sairaslomalle, jopa lääkitystä. Minä
istuin ja kuuntelin, tarjosin olkapäätäni, jonka tiedän tärkeäksi
silloin, kun joku haluaa puhua.
Lopulta kaikki purkaantui. Ystävän äidin leikkaus oli ollut turha,
mitään ei ollut tehtävissä. Äiti ei myöskään kestänyt hoitoja, joten
nekin lopetettiin hänen pyynnöstään. Nyt äiti on kotona, saa morfiinia
tarvittaessa ja periaatteessa vain odottaa kuolemaa. Ystävä itki, suri
äitiään, pelkäsi isänsä jaksamista äidin kanssa ja äidin kuoleman
jälkeen, itki itseään ja kuolemanpelkoaan. Samaan itkuun sekoittui myös
suhteen kariutuminen, työhuolet, kaikki... Siinä me sitten itkettiin
molemmat ja lattialle kasaantui nenäliinoja, paidanrinnukset oli
kyyneleistä märät molemmilla.
Myöhemmin tilanteen rauhoittuessa Ystävä oli ensin hetken aikaa nolo ja
pyyteli jopa anteeksi käytöstään, mutta samalla kiitteli ja kertoi
voivansa nyt paljon paremmin. Ystävä ei ole ikinä uskonut puhumisen
parantavaan vaikutukseen, mutta nyt oli kuulemma pakko uskoa. Lupasin
olla tukena aina, kun sitä tarvitaan... mulle saa soittaa mihin aikaan
tahansa, jos jotain tapahtuu. Ystävä on mulle tärkeä ja haluan hänen
pysyvän kunnossa - haluan auttaa hänet tämän vaikean ajan yli.
Minä tiedän mitä on elää sairauden ja kuolemanpelon kanssa, olenhan
koko elämäni elänyt kyseisen asian kanssa... lapsena jäin itse ilman
tukea, kun en osannut asiasta puhua. Kuinka moni 10-vuotias pystyy
jollekin kertomaan tuollaisista asioista? Nyt aikuisena kaikki on ihan
toisin. Nyt olen itse käsitellyt asian omalta kohdaltani, vaikkei
tilanne ole ohi kuitenkaan. Olen vaan kääntänyt kaiken kokemani
hyödyksi ja nyt ainakin sitä tarvittiin. Ystävä sanoi, ettei hän ole
sanaakaan mistään puhunut kenellekään muulle, mutta minulle hän halusi
kertoa, ennen kuin pää sekoaa. Kiitos Ystävä!
Tiedän, ettet tätä ikinä lue, sen vuoksi kirjoitinkin. Kirjoittaminen
on mulle terapiaa, en enää haudo asioita sisälläni vaan kirjoitan ne
ulos, jollen niistä voi puhua. Omista asioistani kyllä puhun, mutta
minulle kerrotut asiat on luottamuksellisia. Toivon sinulle Ystävä
jaksamista ja voimia, olen aina tässä!
lauantai, 11. kesäkuu 2005
Kommentit