Päivän otsikko on napattu Sloganizerista.
Tuntui vaan sopivalta otsikolta, kun tässä olen pähkäillyt elämän menoa
ja tullut siihen tulokseen, että ihmiset luulevat, että heillä on
kaikenlaisia mahdollisuuksia kanssani... mutta, aloitetaan alusta.
Myöhään eilen illalla piippasi puhelin ja pitkästä aikaa tekstarin
takaa paljastui Mies. Hänestä ei ole pieneen ikuisuuteen kuulunut
mitään, ei sen J-episodin jälkeen. Mies muisteli sitä, miten paljon
rakastan kuumaa kesää ja hikisen tahmeita hetkiä hänen kanssaan. Siis
ihmisen kanssa, joka inhoaa aurinkoa ja kuumuutta, hakeutuu varjoon ja
sisätiloihin, kun aurinko hiukan jostain pilkistää... lyhyesti,
täydellinen vastakohtani! Tekstarin aikaan aurinko oli jo laskeutunut,
joten hän olisi ollut valmis siirtymään nuo meitä erottavat korttelit
luokseni. Hetken tunsin houkutusta avata ovi Miehelle, mutta tulin
järkiini ja ilmoitin ettei homma onnistu. Toisaalta kaduin viestiäni
heti sen lähetettyäni, sillä ajatukseni askarteli koko yön Miehessä
enkä todellakaan saanut nukuttua... ehkä sitten seuraavaksi avaan
oven... Tuntuu siltä, että kuitenkin vaan kiusaan itseäni
kieltäytymällä hänen näkemisestään. Sitten on taasen eri juttu, jos
elämäni mies kävelee vastaan jossain. Minä kun en ihmissuhteissani petä!
Toinen henkilö, joka kuvitteli löytävänsä jonkinlaisia mahdollisuuksia
kanssani, oli entinen pomoni! Hän soitti tänään, ensimmäistä kertaa sen
jälkeen, kun kolmisen vuotta sitten siirryin hänen palveluksestaan
muualle. Tapansa mukaan hän meni suoraan asiaan: "tuletko takaisin
töihin meille?" Mullahan loksahti leuka syliin asti, en tiedä olenko
ikinä noin paljoa hämmästynyt. Hetken jo ehdin iloita, että tähän
rahapulaan tulee kenties helpotusta, mutta jälleen kerran iloitsin
liian aikaisin. Minulle nimittäin ehdotettiin töitä ihan kokonaiset 10
tuntia viikossa ja nekin tunnit olisi pitänyt tehdä toimistolla, ei
siis etänä kotikoneelta. Lopputulos oli siis se, että kauniisti
kieltäydyin hommasta. Ai miksi? No sen vuoksi, että kyseinen toimisto
sijaitsee yli 40 kilometriä kodistani ja sinne kulkemiseen olisin
tarvinnut 2 bussia, joista olisin joutunut maksamaan itseni kipeäksi.
Kaksi 5-tuntista työpäivää viikossa olisi maksanut minulle yhteensä 24
euroa, joten käteen jäävä palkan osuus olisi oikeastaan mennyt
pelkästään siihen. Yritin sumplia asiaa siihen malliin, että olisin
tehnyt töitä kotona, mutta se kun ei heille sopinut, niin asia sitten
jäi siihen... sinänsä sääli, ihan mielelläni olisin heitä jelppinyt,
mutta rajansa kaikella. Kyllähän pomokin sen ymmärsi ja lupasi palata
asiaan, jos saa hallituksen muuttamaan kantaansa asiassa. Olivat siis
oikein hallituksen kokouksessa minusta puhuneet :)
Mutta, elämä siis jatkuu entiseen tahtiinsa... tänään en ollut
rannalla, vaan pesin pyykkiä! Kuuma kyllä oli ja ihanteellinen
rantapäivä, mutta kun kukaan ei ole täällä pyykännyt ollessani mökillä
tai rannalla... nyt on moiset hommat tehty, joten huomenna voi taas
lekotella auringossa vaikka koko päivän :) Onneksi on kesä - se on
selkeesti köyhän ihmisen paras vuodenaika, kun rannalle ei maksa mitään
ja pyöräkin kulkee ilmaiseksi!!!
keskiviikko, 6. heinäkuu 2005
Kommentit