Eilisten uutisten aiheuttama tuska pakkautuu sisälleni tiukaksi sykkyräksi, joka aika ajoin räjähtää itkuna ulos. Näytän karmealta, olo on vielä karmeampi.

Nyt mietin sitä, että kuuluuko minun näyttää ulospäin, siis lähinnä äidin seurassa, vahvalta, vai voinko näyttää tuskani hänelle. Äiti soitti tänään, puhelimessa olin "normaali" itseni, mutta puhelun jälkeen romahdin taas. Äidin mieliala on kuitenkin kohtuullisen hyvä, vaikka toki epätietoisuuden on pakko häntäkin kalvaa... ja kyllähän äiti tietää, että mietin asiaa... sanaa syöpä ei ole kukaan sanonut ääneen, ilmeisesti koko perhe odottaa lisää tietoja, ennenkuin sanaa mainitaan. Kukaan ei valitettavasti tiedä kauanko diagnoosia täytyy odottaa, mutta luulisi nyt, että tuollaisessa tapauksessa lääkärin vastaanotolle pääsisi nopeasti.

Ystävä soitti iltapäivällä ja me molemmat itkettiin puhelimessa. Tähän asti olen ollut hänen tukenaan, nyt olemme selkeästi olemassa toinen toisiamme varten. Nyt käyn itse läpi niitä samoja asioita, joita Ystäväni jonkun aikaa sitten. Murehdin isäni jaksamista, itseäni, sitä, miten olen vielä nuori ja tarvitsen äitiäni niin moneen asiaan...

Tekisi mieli soittaa Miehelle ja kertoa asiasta, mutta en pysty. Mies kyllä ymmärtäisi, sillä hän oli isänsä kanssa samassa tilanteessa pari vuotta sitten. Hän toki reagoi tilanteeseen tyypilliseen "miehiseen" tapaan, eli sulkeutui täysin ja repesi vasta hautajaisissa... en siis soita Miehelle vaan odotan Ystävän huomista kotiinpaluuta. Ystävä lupasi tulla luokseni, ottaa kaulasta kiinni ja vaan olla siinä.