Eilisten uutisten aiheuttama tuska pakkautuu sisälleni tiukaksi
sykkyräksi, joka aika ajoin räjähtää itkuna ulos. Näytän karmealta, olo
on vielä karmeampi.
Nyt mietin sitä, että kuuluuko minun näyttää ulospäin, siis lähinnä
äidin seurassa, vahvalta, vai voinko näyttää tuskani hänelle. Äiti
soitti tänään, puhelimessa olin "normaali" itseni, mutta puhelun
jälkeen romahdin taas. Äidin mieliala on kuitenkin kohtuullisen hyvä,
vaikka toki epätietoisuuden on pakko häntäkin kalvaa... ja kyllähän
äiti tietää, että mietin asiaa... sanaa syöpä ei ole kukaan sanonut
ääneen, ilmeisesti koko perhe odottaa lisää tietoja, ennenkuin sanaa
mainitaan. Kukaan ei valitettavasti tiedä kauanko diagnoosia täytyy
odottaa, mutta luulisi nyt, että tuollaisessa tapauksessa lääkärin
vastaanotolle pääsisi nopeasti.
Ystävä soitti iltapäivällä ja me molemmat itkettiin puhelimessa. Tähän
asti olen ollut hänen tukenaan, nyt olemme selkeästi olemassa toinen
toisiamme varten. Nyt käyn itse läpi niitä samoja asioita, joita
Ystäväni jonkun aikaa sitten. Murehdin isäni jaksamista, itseäni, sitä,
miten olen vielä nuori ja tarvitsen äitiäni niin moneen asiaan...
Tekisi mieli soittaa Miehelle ja kertoa asiasta, mutta en pysty. Mies
kyllä ymmärtäisi, sillä hän oli isänsä kanssa samassa tilanteessa pari
vuotta sitten. Hän toki reagoi tilanteeseen tyypilliseen "miehiseen"
tapaan, eli sulkeutui täysin ja repesi vasta hautajaisissa... en siis
soita Miehelle vaan odotan Ystävän huomista kotiinpaluuta. Ystävä
lupasi tulla luokseni, ottaa kaulasta kiinni ja vaan olla siinä.
keskiviikko, 27. heinäkuu 2005
Kommentit