Täällä ei ole häähumua, mutta melkeinpä lähipiirissä kuitenkin.
Sanomalehdestä näin vanhan opiskelukaverini kuulutukset, sitten
törmäsin naapureihini, jotka tulivat suoraan maistraatista ja
iltapäivällä soitti yksi vanhimpia ystäviäni ja halusi esitellä minut
uudelle vaimolleen... J on yksi vanhimpia ystäviäni ja myöskin
nuoruudenrakastettu. Ollaan vuosien mittaan pidetty yhteyttä aina
silloin tällöin, ollaan myös oltu vieraina toistemme häissä. Näihin
häihin nro 2 en tosin saanut kutsua, mutta tuskin olisin edes mennyt.
Oltiin siis päivällä kahvilla J:n ja vaimo nro kahden kanssa ja minä
mietin koko ajan, että miten lyhyen ajan sisällä kehtaan lähteä
paikalta pois. Mulla ei vain ollut mitään sanottavaa ja kun J:n kanssa
yritimme paikata tuskallista hiljaisuutta, muuttui keskustelumme niin
inside-huumoriksi, että meitä katsottiin kuin kahta heikkopäistä...
vajaat 2 tuntia siinä sitten oltiin porukalla, mutta sitten oli pakko
päästä pois. Tuskin enää näemme - ainakaan tuolla miehityksellä!
Kotiin kävellessäni jäin miettimään ihmissuhteita. Miten niistä jotkut
säilyykin muuttumattomana, vaikka yhteyttä ei pidetä säännöllisesti?
Voi mennä vuosi ilman, että näette, mutta kun taas kohtaatte, jatkuu
juttu juuri samanlaisena, kuin se oli silloin vuosi sitten... toisten
kanssa et keksi mitään sanottavaa, vaikka näkisitte joka päivä...
Tästä ajatus siirtyi Mieheen ja meidän suhteeseemme, joka on sanalla
sanoen kummallinen. Siitä sitten sujuvasti nappasin puhelimen käteeni
ja tekstasin Miehelle: "Nähtäiskö?" Vastaus tuli melkein
välittömästi... Mies pääsee töistä klo 21 ja tulee suoraan tänne. Tiedä
sitten mitä keksii selitykseksi tyttöystävälle, mutta se ei ole minun
ongelmani. Nyt vaan tuntuu siltä, että tarvitsen Miehen viereeni,
halaamaan ja pitämään kiinni.
perjantai, 5. elokuu 2005
Kommentit