Täällä ei ole häähumua, mutta melkeinpä lähipiirissä kuitenkin. Sanomalehdestä näin vanhan opiskelukaverini kuulutukset, sitten törmäsin naapureihini, jotka tulivat suoraan maistraatista ja iltapäivällä soitti yksi vanhimpia ystäviäni ja halusi esitellä minut uudelle vaimolleen... J on yksi vanhimpia ystäviäni ja myöskin nuoruudenrakastettu. Ollaan vuosien mittaan pidetty yhteyttä aina silloin tällöin, ollaan myös oltu vieraina toistemme häissä. Näihin häihin nro 2 en tosin saanut kutsua, mutta tuskin olisin edes mennyt. Oltiin siis päivällä kahvilla J:n ja vaimo nro kahden kanssa ja minä mietin koko ajan, että miten lyhyen ajan sisällä kehtaan lähteä paikalta pois. Mulla ei vain ollut mitään sanottavaa ja kun J:n kanssa yritimme paikata tuskallista hiljaisuutta, muuttui keskustelumme niin inside-huumoriksi, että meitä katsottiin kuin kahta heikkopäistä... vajaat 2 tuntia siinä sitten oltiin porukalla, mutta sitten oli pakko päästä pois. Tuskin enää näemme - ainakaan tuolla miehityksellä!

Kotiin kävellessäni jäin miettimään ihmissuhteita. Miten niistä jotkut säilyykin muuttumattomana, vaikka yhteyttä ei pidetä säännöllisesti? Voi mennä vuosi ilman, että näette, mutta kun taas kohtaatte, jatkuu juttu juuri samanlaisena, kuin se oli silloin vuosi sitten... toisten kanssa et keksi mitään sanottavaa, vaikka näkisitte joka päivä...

Tästä ajatus siirtyi Mieheen ja meidän suhteeseemme, joka on sanalla sanoen kummallinen. Siitä sitten sujuvasti nappasin puhelimen käteeni ja tekstasin Miehelle: "Nähtäiskö?" Vastaus tuli melkein välittömästi... Mies pääsee töistä klo 21 ja tulee suoraan tänne. Tiedä sitten mitä keksii selitykseksi tyttöystävälle, mutta se ei ole minun ongelmani. Nyt vaan tuntuu siltä, että tarvitsen Miehen viereeni, halaamaan ja pitämään kiinni.