Hetki sitten puhuttiin puhelimessa vanhemman miehen kanssa. Siinä meni reippaasti tunnin verran... lopputulos oli se, että toinen on matkalla tänne ja minä en tiedä mitä tehdä! Sydän hakkaa miljoonaa, kädet tärisee. Rommitoti lasissa läikkyy melkein yli, mutta toivon mukaan se edes rauhoittaa. Ainakin siitä tulee lämmin, sillä puhelun myötä iski jonkinlainen "hermovilu", joka osaltaan aiheuttaa tätä hytinää. Mitä tästä vielä seuraa? Itse kyllä tiedän tuohon vastauksen, mutta onko toinen kanssani samoilla linjoilla? Minä siis haluan muruni takaisin, lopullisesti! Haluan sen turvallisen sylin, johon käpertyä, kädet, jotka öisin varmistavat minun olevan siinä. Haluan herätä aamukahvin tuoksuun ja nauraa kippurassa tyhmille vitseille...

Taidan vain haluta liikaa...