Ystävän äidillä on syöpä. Terminaalivaiheessa.

Tiesin, että hänet leikattiin talvella, mutta aina, kun jotain hänen tilastaan kysyin, oli kaikki kuulemma hyvin. Aina Ystävä kertoi, kun äiti oli joko päässyt sairaalasta kotiin tai mahdollisesti joutunut sinne. Ei mulle tullut mieleenkään, etteikö asia olisi niin, kunnes...

... eilen Ystävä soitti ja pyysi ulos. Sovittiin kuitenkin, että hän tulee luokseni ja katsotaan sitten minne nenä näyttää. Siinä sitten kuulumiset vaihdettiin ja Ystävä valitti väsynyttä oloa, kun mikään ei kiinnosta. Työasiat painaa, suhde katkesi aiemmin keväällä, kaikki vaan tökkii. Mietti jo hakeutumista sairaslomalle, jopa lääkitystä. Minä istuin ja kuuntelin, tarjosin olkapäätäni, jonka tiedän tärkeäksi silloin, kun joku haluaa puhua.

Lopulta kaikki purkaantui. Ystävän äidin leikkaus oli ollut turha, mitään ei ollut tehtävissä. Äiti ei myöskään kestänyt hoitoja, joten nekin lopetettiin hänen pyynnöstään. Nyt äiti on kotona, saa morfiinia tarvittaessa ja periaatteessa vain odottaa kuolemaa. Ystävä itki, suri äitiään, pelkäsi isänsä jaksamista äidin kanssa ja äidin kuoleman jälkeen, itki itseään ja kuolemanpelkoaan. Samaan itkuun sekoittui myös suhteen kariutuminen, työhuolet, kaikki... Siinä me sitten itkettiin molemmat ja lattialle kasaantui nenäliinoja, paidanrinnukset oli kyyneleistä märät molemmilla.

Myöhemmin tilanteen rauhoittuessa Ystävä oli ensin hetken aikaa nolo ja pyyteli jopa anteeksi käytöstään, mutta samalla kiitteli ja kertoi voivansa nyt paljon paremmin. Ystävä ei ole ikinä uskonut puhumisen parantavaan vaikutukseen, mutta nyt oli kuulemma pakko uskoa. Lupasin olla tukena aina, kun sitä tarvitaan... mulle saa soittaa mihin aikaan tahansa, jos jotain tapahtuu. Ystävä on mulle tärkeä ja haluan hänen pysyvän kunnossa - haluan auttaa hänet tämän vaikean ajan yli.

Minä tiedän mitä on elää sairauden ja kuolemanpelon kanssa, olenhan koko elämäni elänyt kyseisen asian kanssa... lapsena jäin itse ilman tukea, kun en osannut asiasta puhua. Kuinka moni 10-vuotias pystyy jollekin kertomaan tuollaisista asioista? Nyt aikuisena kaikki on ihan toisin. Nyt olen itse käsitellyt asian omalta kohdaltani, vaikkei tilanne ole ohi kuitenkaan. Olen vaan kääntänyt kaiken kokemani hyödyksi ja nyt ainakin sitä tarvittiin. Ystävä sanoi, ettei hän ole sanaakaan mistään puhunut kenellekään muulle, mutta minulle hän halusi kertoa, ennen kuin pää sekoaa. Kiitos Ystävä!

Tiedän, ettet tätä ikinä lue, sen vuoksi kirjoitinkin. Kirjoittaminen on mulle terapiaa, en enää haudo asioita sisälläni vaan kirjoitan ne ulos, jollen niistä voi puhua. Omista asioistani kyllä puhun, mutta minulle kerrotut asiat on luottamuksellisia. Toivon sinulle Ystävä jaksamista ja voimia, olen aina tässä!